Pihla – suomalaisena Virossa

Viro, Estonia, Tartto,Tartu, ,Toomemägi, Toomemäki

Itä-Suomessa syntynyt, kasvanut ja opiskellut Pihla lähti maisteriksi valmistuttuaan Erasmus-vaihtoon Viroon, Tarton yliopistoon, ja jäi sille tielleen. Nyt Pihla on asunut 17 vuotta Tartossa, hänellä on siellä perhe ja työpaikka Tarton yliopistossa.

”Tarkoituksena oli tulla puoleksi vuodeksi Tarttoon vaihto-opiskelijaksi, mutta se muuttuikin vuodeksi ja sitten kahdeksi vuodeksi ja sitten päätinkin jäädä tänne pidemmäksi aikaa. (Naurua.) Ei ole ollut syytä vielä palata, nyt tulee seitsemäntoista vuotta täyteen täällä. Eka puoli vuotta tuntui että on kivaa ja ei ollut mitään syytä kiirehtiä, ja sittenhän mie tapasin tämän tulevan aviomieheni.”

”Meillä on kaksi tyttöä, syntyneet 2004 ja 2008, tuolla [osoittaa kaunista rakennusta Toomemäen reunamilla], tuossa oli synnytyssairaala, nykyisin se on yliopiston rakennus. Molemmat lapset ovat syntyneet tuossa. Siellä on sosiaalitiedekunnan kirjasto nyt. Kun menee sinne sisälle, on aina vähän epätodellinen olo, kun se on ensisijaisesti ollut paikka jossa olen käynyt gynekologilla ja synnyttämässä.” (Naurua) [Yläkuvassa Pihla seisoo tämän rakennuksen edessä.]

”Silloin kun vanhempi lapsi syntyi, ei oltu naimisissa vielä. Mieheni oli täällä [Tartossa] tunnustanut isyyden ja lapsi oli täällä papereissa hänen lapsensa. Jos me emme olisi menneet Tallinnan Suomen suurlähetystöön tekemään isyyden tunnustusta, lapsi olisi Suomen rekisterissä ollut äidin nimellä. Vaikka Viro ja Suomi ovat niin läheiset maat, silti lapsi olisi ollut yhdessä maassa tunnustettu, mutta ei toisessa, ja se oli tosi järkyttävä kokemus suoraan sanottuna.
Tosiaan piti lapsen kanssa mennä Tallinnaan. Meillä oli suurlähetystössä varattu aika. Haastattelu tehtiin silti suurlähetystön käytävässä (naurua). Haastattelussa kysyttiin ihan absurdeja kysymyksiä. Molempien piti erikseen täyttää kaavakkeet, missä ollaan tavattu ja miten pitkään on suhde jatkunut ja onko ollut muita tuota sukupuolisuhteita, milloin lapsi on siitetty, onko todistajia (naurua) –”
”Siitä on nyt yli kymmenen vuotta. Toivottavasti kaavaketta on muutettu, koska mielestäni se oli aika alentava. Tässä suhteessa Virossa oli erilainen isyyden tunnustaminen, siellä ei todellakaan kysytty mitään, riitti vaan se että mies laittoi allekirjoituksen, että hän tunnustaa lapsen omakseen. En näe siinä eroa, että tekikö Suomen kysely yhtään varmemmaksi sitä tunnustusta.”

”Olen Suomen kansalainen. Viro ei ole vielä luvannut kaksoiskansalaisuutta. Lapsillahan on molemmat kansalaisuudet. Viron passeilla he ovat reissaneet. Se on halvempi hankkia ja helpompi. Aika hankala itse asiassa on Suomen passin uusinta. Se pitää uusia viiden vuoden välein ja se on tosi kallista Tallinnassa. Maksaa ehkä neljä kertaa enemmän kuin jos Suomessa käy uusimassa sen.
Usein teenkin niin, että kun menen kesällä Suomeen, käyn jättämässä passihakemuksen ja tilaan sen pikana, se on kuitenkin huomattavasti halvempi kun täällä.”

Tartu, Toomemägi
Pohjois-Karjalassa syntynyt Pihla on asunut Virossa jo pitkään. Tartto on hänen kotikaupunkinsa. Kuva:
Sami Saresma.

Työ, koulu, kieli

”Täällä [Tartossa] on joka kuukauden viimeinen tiistai suomalaisten hernekeittoilta, siellä me ollaan käyty aina jos sopii. Se on kiva sosiaalinen tapahtuma, siellä käy täällä pitkään asuneita perheitä. Lasten kanssa kävin Suomi-kerhossa silloin, kun he olivat pienempiä.”Täällä on suomalainen koulu, jossa on lähinnä lapsia jotka on tulleet lyhyemmäksi ajaksi, ja sitten Suomi-koulu, joka on harrastetoimintaa. Nyt suomalainen koulu on yhdistynyt kansainvälisen koulun kanssa, että ne on samassa rakennuksessa, mutta suomalaista koulua rahoittaa Suomen valtio.”
”Lapseni ovat virolaisessa koulussa, mutta he puhuvat myös suomea. Viime aikoina on alkanut mennä lasten keskinäinen puhe viroksi, mutta kyllä minä niille puhun suomea koko ajan.
Välillä meinaa itseltä unohtua jotkut sanat, joita ei usein käytä. Ja ratsastusterminologia! Aloitin pari vuotta sitten ratsastaa, kun isompi tyttö varsinkin on tosi innostunut siitä. Kun en ole Suomessa koskaan ratsastanut, niin en tiedä niitä termejä. Välillä jotain etsii oikein että mikähän tämä suomeksi on.”

”Töissä puhun lähinnä viroa. Tietysti englantiakin, ja välillä suomea, kun on näitä projekteja ja konferenssijärjestelyjä. Sen verran kuin olen opettanut, olen opettanut viroksi. Kyllä se välillä on haasteellista. Varsinkin yksi kurssi jota olen vetänyt maisteriopiskelijoille nyt jo kolme kertaa. Luettavat tekstit olivat pääasiassa englanninkielisiä. Opiskelijat rupesivat kyselemään, että mitä tämä on viroksi, jotkut termit, silloin piti vähän miettiä, jouduin sanomaan, että palaan asiaan ensi seminaarissa.”

”Tullessani Tarttoon minulla oli auttava kielitaito. Olin käynyt viron alkeiskielen kurssin ja silloin kesällä ennen tuloa itse opiskelin pikkuisen. Minulla oli kirjastosta joitakin kirjoja ja kuuntelin aina illalla ennen nukkumaanmenoa kielikasetteja. Ja syksyllä tänne tullessani menin heti vironkielisillekin kursseille ja tein siellä muistiinpanoja. Jos en ymmärtänyt jotain sanoja, niin kirjoitin ne ylös ja katsoin ne myöhemmin.
Asuin kahden virolaisen tytön kanssa. Meillä oli kolme huonetta ja keittiö. Yksi tytöistä oli opiskelemassa, teki jatkotutkintoa, hän opettaa nyt viron kieltä ei-virolaisille. Minä olin hänelle koekaniinina aina välillä, hän teki harjoituspapereita ja testasi, ja minä yritin täytellä niitä papereita. Tyttöjen kanssa tuli aika paljon kieliharjoittelua.”

”Silloin ihan alussa uusi kieli vaati enemmän ponnisteluja, mutta ei nyt enää. Silloin kun lapset olivat pieniä, ja käytiin vaikka leikkikentällä, halusin puhua niille suomea, ja mulle tuli semmoinen tapa, että saatoin sanoa samat asiat suomeksi ja viroksi. Se on hirveän sosiaalinen tilanne. Että jos omalle lapselle sanot että ei, tätä liukumäkeä et voi kiivetä tästä ylös, ja jos puhun vaan suomea, niin kukaan muu ei ymmärrä sitä, ja se on kuitenkin tarkoitettu vähän muillekin, ei vaan omille lapsille.”
”Englanti on täällä varmaan melkein kaikilla se ensimmäinen vieras kieli. Meidän lapset ovat kielipainotteisessa koulussa, hehän rupesivat jo ekalta luokalta lukemaan englantia. Ja neljännellä tuli venäjä ja kuudennella ranska.”
”Lapset on aika avoimia. Olen huomannut että aikuiset ei välttämättä kehtaa kysyä vaikka he selvästi saattavat huomata, että viro ei ole äidinkieleni, tai että puhun lapsille suomea. Mutta tarhassa naulakoilla monet lapset kysyy että puhutko sinä venäjää. Niillä oli sellainen oletus että jos joku puhuu jotain toista kieltä, niin se on varmaan venäjää.”

”Tartossa venäläisiä on vähemmän, mutta koko Virossa on ehkä noin 25 prosenttia. Venäläisistä kuulee aika yllättäviä kommentteja joskus sosiaalisessa mediassakin tai muuallakin. Luulen että jos ihmisillä on henkilökohtaisia suhteita heihin, niin kyllä varmaan, haluisin toivoa ainakin, että [yhteiselo] sujuu ihan mukavasti. Olen huomannut, että tuolla tallilla on tavannut venäjänkielisiä lapsia, joita ei välttämättä muuten näekään. Jos ne eivät käy vironkielistä koulua esimerkiksi, niin sitten ei välttämättä niin kuitenkaan kohtaa. Mut että siellä tallilla on sitten itsekin saanut vähän harjoitella venäjää. (Naurua)

Eroja, yhtäläisyyksiä, sopeutumista

”Joissakin asioissa huomaa että ei välttämättä tiedä kaikkia toimintamalleja, mitä ehkä paikalliset tuntevat. Ehkä ne kokemukset enemmän kuitenkin niihin alkuvuosiin liittyivät.”

”Minulle tuli se varsinainen kulttuurishokki siinä vaiheessa kun päätin jäädä tänne, silloin kun olin pari vuotta jo ollut täällä. Siihen asti jotenkin katsoi asioita ehkä vähän eri tavalla, vähemmän kriittisesti. Että sitten rupesi suhtautumaan joihinkin asioihin kriittisemmin.”

”Suomalaisena olen huomannut, että on enemmän jäänyt sääntöihin kiinni. Sitten on huomannut vasta jossain vaiheessa myöhemmin, että asiat ovatkin neuvoteltavia.”

”Suomen ja Viron eroista tai yhtäläisyyksistä, onhan niitä varmaan. Työelämässä olen lähinnä ollutkin täällä Virossa, on ehkä vaikea vertailla. Kyllä musta välillä tuntuu että aika paljon menee suhteilla, tai että pitää olla niitä verkostoja.”

Maahan- ja maastamuuttajista

”Enemmän virolaisia muuttaa Suomeen kuin suomalaisia Viroon. Mie muistan silloin alkuaikoina, alkuvuosina kun [ihmiset] koko ajan kysyivät että milloin sie tuut takasin. Se oli ehkä jotenkin välillä ärsyttävääkin, kun ei itsekään tarkalleen ottaen tiennyt, että vähän silleen että mihin tää elämä nyt vie. Että en mie vieläkään pysty välttämättä sanomaan. Voihan se olla että joskus tulee sellainen elämäntilanne että haluaa palata Suomeen. Mutta että nyt ehkä onkin se kyseleminen jäänyt, että ihmiset on huomanneet että ei se ole sieltä tulemassa. (Naurua)
Lähinnä sitä, että varmaan pitäisi tapahtua jotain erityistä että harkitsisi sitä muuttoa, että tyyliin ei olisi töitä tai tapahtuisi jotain, avioero tai jotain mikä laittas uudestaan arvioimaan sitä tilannetta.”

”Sinne Suomeen muutosta olen miettinyt, että mullehan se olisi vielä ehkä helppo, tavallaan semmoinen että palaa jonnekin, vaikka en nyt usko että Suomi on enää semmoinen kun se oli 17 vuotta sitten. Mutta että sitten olen just ajatellut että lapsille ja miehellehän se olisi tosi iso muutos, kun he ovat asuneet koko ajan Tartossa. Että se olisi tosi iso muutos niille ehkä ennen kaikkea.”

”Nationalismista – mm, kyllähän se Virossa on ehkä historiallisista syistä vähän eri, erilaisessa asemassa ne [maahanmuuttajat], ja ne omaan kansakuntaan liittyvät pelot on voimakkaampia. Joskus ehkä on ite vähän eri aaltopituudella kuin mitä tuntuu että valtaosa virolaisista. Mutta että ei se nyt pelkästään virolainen ilmiö ole se nationalismin nousu.”

”Ne reaktiot [maahanmuuttajia kohtaan] on voimakkaita ja sitten toisaalta ihmiset eivät ole älynneet ehkä sitä – mie just eilen luin Postimiehestä että määrällisesti tänne kuitenkin tulee [vähän], ja Viro on kaikkein houkuttelevin just Venäjältä ja esimerkiksi Ukrainasta tulijoille. Että sehän sinänsä on jännä että virolaiset lähtee Suomeen rakennuksille töihin ja sitten tänne tulee Ukrainasta rakennusmiehiä jotka tekee Virossa töitä, ja sitten ne tavallaan, niillä on aikalailla samanlaisia ongelmia kuin mitä virolaisilla rakennusmiehillä on Suomessa. Että maksetaanko niille nyt sitä samaa palkkaa vai maksetaanko niille huonompaa palkkaa.
Ja nyt just on se, siihen se uutinen taisi liittyäkin, että Virossa on aika kovat kiintiöt, että paljonko voi tulla niin sanotusti kolmansista maista vuosittain Viroon. Ja se kiintiö tuli nyt täyteen heinäkuussa. Eli tavallaan kukaan ei voi saada oleskelulupaa enää tänä vuonna, vaikka olisi kuinka kaivattu ammattilainen. Että nyt ne yrittää miettiä että miten sitä muuttaisi sillä tavalla että se olisi kaikkein paras mahdollinen ratkaisu.”

Kotikaupunki ja kotimaa

”Kyllä Tartto on silleen kotikaupunki. Et mie oon kyllä aika paljon miettinyt sitä että kotimaa on sitten jo paljon, sitä on paljon vaikeampi sanoa, mutta Tartto on kyllä kotikaupunki.”

”Jos ajattelee Tartossa sitä mihin kuuluu, niin totta kai siihen vaikuttaa se että on ne sosiaaliset verkostot. Esimerkiksi silloin alkuvuosinahan mie olin suomalaisessa laitoksessa tutkijakoulutettavana ja kun mie tein kotona töitä, niin ei ollut sitä työyhteisöä siinä. Kyllä se ehkä jossain määrin vaikutti siihen että oli irrallisempi olo, tai enemmän siinä kahden [maan] välillä.
Ja sitten totta kai sitä kiinnittyy tiettyihin paikkoihin. Että kun mekin ollaan siinä Karlovassa asuttu vuodesta 2003 samassa asunnossa, että kyllä se on kaikkein pitkäaikaisin koti mitä itsellä on ollut. Että tuntee jo ne lapset joita on nähnyt siellä 3–4-vuotiaina juoksemassa siellä raitilla, ne on nyt sellasia teinejä tai vähän ylikin.”

Karlova, Tattu
Pihla asuu Karlovassa, Tarton tunnelmallisessa vanhassa puukaupunginosassa. Kuvassa satunnainen rakennus Karlovasta. Kuva: Sami Saresma.

”Kuulunko Suomeen? No kyllä mie silleen, tavallaan Suomessa, no mitä Suomesta välillä on ikävä niin ehkä sitä suomalaista luontoa. Just kun reissaa siellä ja sitten on sillee että ai niin nää on nää, tällasia nää on nää mäntymetsät. Ja nyt just yksi mun kaveri joka asuu nyt [ulkomailla], joka on kanssa aina kesäisin useampia viikkoja Kajaanin seudulla vanhempiensa luona, hän lähetti kanssa sellaisia tosi ihania järvimaisemakuvia. Että kyllä siinä sitten tunnistaa jotain sellaista kaipuuta että – . Mutta että Joensuun kanssa, Joensuussa ei ole tavallaan sitä kotia, tai sellaista kiinnekohtaa. Että oikeastaan ainut semmoinen pysyvä paikka on mökki. Sinne sitten on menty joka kesä, että ehkä siihen paikkana eniten liittyy [kuulumisen tunnetta].

”Välillä lapset on olleet ilman minuakin [Suomessa mökillä] mutta mä tykkään enemmän että mennään yhdessä. Pian taas lähdetään. Siskon lapset on olleet siellä jo juhannuksesta asti.”