Pihla – suomalaisena Virossa

Itä-Suomessa syntynyt, kasvanut ja opiskellut Pihla lähti maisteriksi valmistuttuaan Erasmus-vaihtoon Viroon, Tarton yliopistoon, ja jäi sille tielleen. Nyt Pihla on asunut 17 vuotta Tartossa, hänellä on siellä perhe ja työpaikka Tarton yliopistossa.

”Tarkoituksena oli tulla puoleksi vuodeksi Tarttoon vaihto-opiskelijaksi, mutta se muuttuikin vuodeksi ja sitten kahdeksi vuodeksi ja sitten päätinkin jäädä tänne pidemmäksi aikaa. (Naurua.) Ei ole ollut syytä vielä palata, nyt tulee seitsemäntoista vuotta täyteen täällä. Eka puoli vuotta tuntui että on kivaa ja ei ollut mitään syytä kiirehtiä, ja sittenhän mie tapasin tämän tulevan aviomieheni.”

”Meillä on kaksi tyttöä, syntyneet 2004 ja 2008, tuolla [osoittaa kaunista rakennusta Toomemäen reunamilla], tuossa oli synnytyssairaala, nykyisin se on yliopiston rakennus. Molemmat lapset ovat syntyneet tuossa. Siellä on sosiaalitiedekunnan kirjasto nyt. Kun menee sinne sisälle, on aina vähän epätodellinen olo, kun se on ensisijaisesti ollut paikka jossa olen käynyt gynekologilla ja synnyttämässä.” (Naurua) [Yläkuvassa Pihla seisoo tämän rakennuksen edessä.]

”Silloin kun vanhempi lapsi syntyi, ei oltu naimisissa vielä. Mieheni oli täällä [Tartossa] tunnustanut isyyden ja lapsi oli täällä papereissa hänen lapsensa. Jos me emme olisi menneet Tallinnan Suomen suurlähetystöön tekemään isyyden tunnustusta, lapsi olisi Suomen rekisterissä ollut äidin nimellä. Vaikka Viro ja Suomi ovat niin läheiset maat, silti lapsi olisi ollut yhdessä maassa tunnustettu, mutta ei toisessa, ja se oli tosi järkyttävä kokemus suoraan sanottuna.
Tosiaan piti lapsen kanssa mennä Tallinnaan. Meillä oli suurlähetystössä varattu aika. Haastattelu tehtiin silti suurlähetystön käytävässä (naurua). Haastattelussa kysyttiin ihan absurdeja kysymyksiä. Molempien piti erikseen täyttää kaavakkeet, missä ollaan tavattu ja miten pitkään on suhde jatkunut ja onko ollut muita tuota sukupuolisuhteita, milloin lapsi on siitetty, onko todistajia (naurua) –”
”Siitä on nyt yli kymmenen vuotta. Toivottavasti kaavaketta on muutettu, koska mielestäni se oli aika alentava. Tässä suhteessa Virossa oli erilainen isyyden tunnustaminen, siellä ei todellakaan kysytty mitään, riitti vaan se että mies laittoi allekirjoituksen, että hän tunnustaa lapsen omakseen. En näe siinä eroa, että tekikö Suomen kysely yhtään varmemmaksi sitä tunnustusta.”

”Olen Suomen kansalainen. Viro ei ole vielä luvannut kaksoiskansalaisuutta. Lapsillahan on molemmat kansalaisuudet. Viron passeilla he ovat reissaneet. Se on halvempi hankkia ja helpompi. Aika hankala itse asiassa on Suomen passin uusinta. Se pitää uusia viiden vuoden välein ja se on tosi kallista Tallinnassa. Maksaa ehkä neljä kertaa enemmän kuin jos Suomessa käy uusimassa sen.
Usein teenkin niin, että kun menen kesällä Suomeen, käyn jättämässä passihakemuksen ja tilaan sen pikana, se on kuitenkin huomattavasti halvempi kun täällä.”

Tartu, Toomemägi
Pohjois-Karjalassa syntynyt Pihla on asunut Virossa jo pitkään. Tartto on hänen kotikaupunkinsa. Kuva:
Sami Saresma.

Työ, koulu, kieli

”Täällä [Tartossa] on joka kuukauden viimeinen tiistai suomalaisten hernekeittoilta, siellä me ollaan käyty aina jos sopii. Se on kiva sosiaalinen tapahtuma, siellä käy täällä pitkään asuneita perheitä. Lasten kanssa kävin Suomi-kerhossa silloin, kun he olivat pienempiä.”Täällä on suomalainen koulu, jossa on lähinnä lapsia jotka on tulleet lyhyemmäksi ajaksi, ja sitten Suomi-koulu, joka on harrastetoimintaa. Nyt suomalainen koulu on yhdistynyt kansainvälisen koulun kanssa, että ne on samassa rakennuksessa, mutta suomalaista koulua rahoittaa Suomen valtio.”
”Lapseni ovat virolaisessa koulussa, mutta he puhuvat myös suomea. Viime aikoina on alkanut mennä lasten keskinäinen puhe viroksi, mutta kyllä minä niille puhun suomea koko ajan.
Välillä meinaa itseltä unohtua jotkut sanat, joita ei usein käytä. Ja ratsastusterminologia! Aloitin pari vuotta sitten ratsastaa, kun isompi tyttö varsinkin on tosi innostunut siitä. Kun en ole Suomessa koskaan ratsastanut, niin en tiedä niitä termejä. Välillä jotain etsii oikein että mikähän tämä suomeksi on.”

”Töissä puhun lähinnä viroa. Tietysti englantiakin, ja välillä suomea, kun on näitä projekteja ja konferenssijärjestelyjä. Sen verran kuin olen opettanut, olen opettanut viroksi. Kyllä se välillä on haasteellista. Varsinkin yksi kurssi jota olen vetänyt maisteriopiskelijoille nyt jo kolme kertaa. Luettavat tekstit olivat pääasiassa englanninkielisiä. Opiskelijat rupesivat kyselemään, että mitä tämä on viroksi, jotkut termit, silloin piti vähän miettiä, jouduin sanomaan, että palaan asiaan ensi seminaarissa.”

”Tullessani Tarttoon minulla oli auttava kielitaito. Olin käynyt viron alkeiskielen kurssin ja silloin kesällä ennen tuloa itse opiskelin pikkuisen. Minulla oli kirjastosta joitakin kirjoja ja kuuntelin aina illalla ennen nukkumaanmenoa kielikasetteja. Ja syksyllä tänne tullessani menin heti vironkielisillekin kursseille ja tein siellä muistiinpanoja. Jos en ymmärtänyt jotain sanoja, niin kirjoitin ne ylös ja katsoin ne myöhemmin.
Asuin kahden virolaisen tytön kanssa. Meillä oli kolme huonetta ja keittiö. Yksi tytöistä oli opiskelemassa, teki jatkotutkintoa, hän opettaa nyt viron kieltä ei-virolaisille. Minä olin hänelle koekaniinina aina välillä, hän teki harjoituspapereita ja testasi, ja minä yritin täytellä niitä papereita. Tyttöjen kanssa tuli aika paljon kieliharjoittelua.”

”Silloin ihan alussa uusi kieli vaati enemmän ponnisteluja, mutta ei nyt enää. Silloin kun lapset olivat pieniä, ja käytiin vaikka leikkikentällä, halusin puhua niille suomea, ja mulle tuli semmoinen tapa, että saatoin sanoa samat asiat suomeksi ja viroksi. Se on hirveän sosiaalinen tilanne. Että jos omalle lapselle sanot että ei, tätä liukumäkeä et voi kiivetä tästä ylös, ja jos puhun vaan suomea, niin kukaan muu ei ymmärrä sitä, ja se on kuitenkin tarkoitettu vähän muillekin, ei vaan omille lapsille.”
”Englanti on täällä varmaan melkein kaikilla se ensimmäinen vieras kieli. Meidän lapset ovat kielipainotteisessa koulussa, hehän rupesivat jo ekalta luokalta lukemaan englantia. Ja neljännellä tuli venäjä ja kuudennella ranska.”
”Lapset on aika avoimia. Olen huomannut että aikuiset ei välttämättä kehtaa kysyä vaikka he selvästi saattavat huomata, että viro ei ole äidinkieleni, tai että puhun lapsille suomea. Mutta tarhassa naulakoilla monet lapset kysyy että puhutko sinä venäjää. Niillä oli sellainen oletus että jos joku puhuu jotain toista kieltä, niin se on varmaan venäjää.”

”Tartossa venäläisiä on vähemmän, mutta koko Virossa on ehkä noin 25 prosenttia. Venäläisistä kuulee aika yllättäviä kommentteja joskus sosiaalisessa mediassakin tai muuallakin. Luulen että jos ihmisillä on henkilökohtaisia suhteita heihin, niin kyllä varmaan, haluisin toivoa ainakin, että [yhteiselo] sujuu ihan mukavasti. Olen huomannut, että tuolla tallilla on tavannut venäjänkielisiä lapsia, joita ei välttämättä muuten näekään. Jos ne eivät käy vironkielistä koulua esimerkiksi, niin sitten ei välttämättä niin kuitenkaan kohtaa. Mut että siellä tallilla on sitten itsekin saanut vähän harjoitella venäjää. (Naurua)

Eroja, yhtäläisyyksiä, sopeutumista

”Joissakin asioissa huomaa että ei välttämättä tiedä kaikkia toimintamalleja, mitä ehkä paikalliset tuntevat. Ehkä ne kokemukset enemmän kuitenkin niihin alkuvuosiin liittyivät.”

”Minulle tuli se varsinainen kulttuurishokki siinä vaiheessa kun päätin jäädä tänne, silloin kun olin pari vuotta jo ollut täällä. Siihen asti jotenkin katsoi asioita ehkä vähän eri tavalla, vähemmän kriittisesti. Että sitten rupesi suhtautumaan joihinkin asioihin kriittisemmin.”

”Suomalaisena olen huomannut, että on enemmän jäänyt sääntöihin kiinni. Sitten on huomannut vasta jossain vaiheessa myöhemmin, että asiat ovatkin neuvoteltavia.”

”Suomen ja Viron eroista tai yhtäläisyyksistä, onhan niitä varmaan. Työelämässä olen lähinnä ollutkin täällä Virossa, on ehkä vaikea vertailla. Kyllä musta välillä tuntuu että aika paljon menee suhteilla, tai että pitää olla niitä verkostoja.”

Maahan- ja maastamuuttajista

”Enemmän virolaisia muuttaa Suomeen kuin suomalaisia Viroon. Mie muistan silloin alkuaikoina, alkuvuosina kun [ihmiset] koko ajan kysyivät että milloin sie tuut takasin. Se oli ehkä jotenkin välillä ärsyttävääkin, kun ei itsekään tarkalleen ottaen tiennyt, että vähän silleen että mihin tää elämä nyt vie. Että en mie vieläkään pysty välttämättä sanomaan. Voihan se olla että joskus tulee sellainen elämäntilanne että haluaa palata Suomeen. Mutta että nyt ehkä onkin se kyseleminen jäänyt, että ihmiset on huomanneet että ei se ole sieltä tulemassa. (Naurua)
Lähinnä sitä, että varmaan pitäisi tapahtua jotain erityistä että harkitsisi sitä muuttoa, että tyyliin ei olisi töitä tai tapahtuisi jotain, avioero tai jotain mikä laittas uudestaan arvioimaan sitä tilannetta.”

”Sinne Suomeen muutosta olen miettinyt, että mullehan se olisi vielä ehkä helppo, tavallaan semmoinen että palaa jonnekin, vaikka en nyt usko että Suomi on enää semmoinen kun se oli 17 vuotta sitten. Mutta että sitten olen just ajatellut että lapsille ja miehellehän se olisi tosi iso muutos, kun he ovat asuneet koko ajan Tartossa. Että se olisi tosi iso muutos niille ehkä ennen kaikkea.”

”Nationalismista – mm, kyllähän se Virossa on ehkä historiallisista syistä vähän eri, erilaisessa asemassa ne [maahanmuuttajat], ja ne omaan kansakuntaan liittyvät pelot on voimakkaampia. Joskus ehkä on ite vähän eri aaltopituudella kuin mitä tuntuu että valtaosa virolaisista. Mutta että ei se nyt pelkästään virolainen ilmiö ole se nationalismin nousu.”

”Ne reaktiot [maahanmuuttajia kohtaan] on voimakkaita ja sitten toisaalta ihmiset eivät ole älynneet ehkä sitä – mie just eilen luin Postimiehestä että määrällisesti tänne kuitenkin tulee [vähän], ja Viro on kaikkein houkuttelevin just Venäjältä ja esimerkiksi Ukrainasta tulijoille. Että sehän sinänsä on jännä että virolaiset lähtee Suomeen rakennuksille töihin ja sitten tänne tulee Ukrainasta rakennusmiehiä jotka tekee Virossa töitä, ja sitten ne tavallaan, niillä on aikalailla samanlaisia ongelmia kuin mitä virolaisilla rakennusmiehillä on Suomessa. Että maksetaanko niille nyt sitä samaa palkkaa vai maksetaanko niille huonompaa palkkaa.
Ja nyt just on se, siihen se uutinen taisi liittyäkin, että Virossa on aika kovat kiintiöt, että paljonko voi tulla niin sanotusti kolmansista maista vuosittain Viroon. Ja se kiintiö tuli nyt täyteen heinäkuussa. Eli tavallaan kukaan ei voi saada oleskelulupaa enää tänä vuonna, vaikka olisi kuinka kaivattu ammattilainen. Että nyt ne yrittää miettiä että miten sitä muuttaisi sillä tavalla että se olisi kaikkein paras mahdollinen ratkaisu.”

Kotikaupunki ja kotimaa

”Kyllä Tartto on silleen kotikaupunki. Et mie oon kyllä aika paljon miettinyt sitä että kotimaa on sitten jo paljon, sitä on paljon vaikeampi sanoa, mutta Tartto on kyllä kotikaupunki.”

”Jos ajattelee Tartossa sitä mihin kuuluu, niin totta kai siihen vaikuttaa se että on ne sosiaaliset verkostot. Esimerkiksi silloin alkuvuosinahan mie olin suomalaisessa laitoksessa tutkijakoulutettavana ja kun mie tein kotona töitä, niin ei ollut sitä työyhteisöä siinä. Kyllä se ehkä jossain määrin vaikutti siihen että oli irrallisempi olo, tai enemmän siinä kahden [maan] välillä.
Ja sitten totta kai sitä kiinnittyy tiettyihin paikkoihin. Että kun mekin ollaan siinä Karlovassa asuttu vuodesta 2003 samassa asunnossa, että kyllä se on kaikkein pitkäaikaisin koti mitä itsellä on ollut. Että tuntee jo ne lapset joita on nähnyt siellä 3–4-vuotiaina juoksemassa siellä raitilla, ne on nyt sellasia teinejä tai vähän ylikin.”

Karlova, Tattu
Pihla asuu Karlovassa, Tarton tunnelmallisessa vanhassa puukaupunginosassa. Kuvassa satunnainen rakennus Karlovasta. Kuva: Sami Saresma.

”Kuulunko Suomeen? No kyllä mie silleen, tavallaan Suomessa, no mitä Suomesta välillä on ikävä niin ehkä sitä suomalaista luontoa. Just kun reissaa siellä ja sitten on sillee että ai niin nää on nää, tällasia nää on nää mäntymetsät. Ja nyt just yksi mun kaveri joka asuu nyt [ulkomailla], joka on kanssa aina kesäisin useampia viikkoja Kajaanin seudulla vanhempiensa luona, hän lähetti kanssa sellaisia tosi ihania järvimaisemakuvia. Että kyllä siinä sitten tunnistaa jotain sellaista kaipuuta että – . Mutta että Joensuun kanssa, Joensuussa ei ole tavallaan sitä kotia, tai sellaista kiinnekohtaa. Että oikeastaan ainut semmoinen pysyvä paikka on mökki. Sinne sitten on menty joka kesä, että ehkä siihen paikkana eniten liittyy [kuulumisen tunnetta].

”Välillä lapset on olleet ilman minuakin [Suomessa mökillä] mutta mä tykkään enemmän että mennään yhdessä. Pian taas lähdetään. Siskon lapset on olleet siellä jo juhannuksesta asti.”

Melilla: Euroopan ja Afrikan raja

Melilla sijaitsee Afrikan mantereella, mutta se on osa Espanjaa. Melilla, samalla tavoin kuin Ceuta, ovat Espanjan itsehallintoalueita ja entisiä vapaakaupunkeja, jotka ovat nyt Espanjan ja samalla Euroopan Unionin viimeisiä linnakkeita.
Linnake kuvaa Melillaa ja kiteyttää kaupungin olemuksen porttina ja tarkoin vartioituna rajana.
Historiallinen linnoitus hallitsee kaupunkikuvaa. Sitä ovat hallinneet vuoroin maurit, vuoroin kristityt.

Välimeri, Mediterranean, fortress
Linnoituksesta käsin on puolustauduttu sekä maalta että mereltä kaupunkia uhkaavilta hyökkääjiltä.

Kaupunki itsessään on helposti puolustettavissa, sillä linnoituksen muurien yli on nähnyt sisämaasta tulevat viholliset, toisella puolella kaupunki rajoittuu Välimereen, jota reittiä tulijat on ollut helppo nähdä kaukaa.
Toiseksi Melilla on edelleen linnoitus Euroopan ja Afrikan välissä. Melillaa ympäröi erittäin tarkasti vartioitu raja. Euroopan vahvin raja on vahvistettu piikkilangoin, concertinaa on käytetty kilometrikaupalla varmistamaan ei-toivottujen ihmisten pääsy Euroopan puolelle.

Melillan itsehallintoaluetta kiertävä tarkoin vartioitu piikkilanka-aita pitää ei-toivotut ihmiset itsehallintoalueen, Espanjan ja EU:n ulkopuolella. Kuva: Sami Saresma.

Yrittäjiä kuitenkin on. Jotkut onnistuvat pääsemään muurin yli tai uimalla Euroopan puoelle (ks. esim. Zidan 2014), toiset jäävät matkalle (lue uutinen Melillan edustalla löydetyistä hukkuneista siirtolaisista esim. tästä).

Lähteet:

Zidan, Aishi (2014) Yli 200 siirtolaista murtautui raja-aidan yli Espanjan puolelle. Espanjalle kuuluvat Ceuta ja Melilla houkuttelevat siirtolaisia. Helsingin Sanomat 1.3.2014, https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002713470.html
HS 4.2.2018. Välimerestä nostettiin 16 siirtolaisen ruumiit. Helsingin Sanomat 4.2.2018, https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005552585.html

Ronda: historian havinaa ja kulttuurien kohtaamisia

Jyrkkä nousu kapeita ja kiemuraisia vuoristoteitä saa korvat lukkoon. Upeita maisemia katsellessani mietin, miten ja miksi ihmiset ennen muinoin ovat tänne kivunneet. Hevospelillä matka on vienyt päiväkausia, vaikka bussilla Aurinkorannikolta perille kestää vain muutaman tunnin.

Ronda, valkoinen kaupunki rotkon reunamilla
El Tajo -rotko jakaa Rondan kauniin kaupungin kahtia.

Ronda on ollut vaikean taipaleen päässä, mutta samalla suojassa. Tulijat on nähnyt jo kaukaa ja jyrkänteen reunalle rakennettua kaupunkia on ollut helppo puolustaa. Ei siis ihme, että siellä ovat piileskelleet lainsuojattomat ja kapinalliset, kuten Bandiittimuseon näyttely kertoo.
Myös Ernest Hemingwayn Espanjan sisällissotaa kuvaavan romaanin Kenelle kellot soivat (For Whom the Bell Tolls, 1940) on sanottu sijoittuvan Rondaan. Ronda ja sen härkätaisteluareena oli Hemingwaylle tärkeä paikka. Moderni härkätaistelu lienee saanut alkunsa Rondasta.

Ernest Hemingway vietti aikaa Rondassa. Hänelle on pystytetty patsas kaupungin härkätaisteluareenan viereiseen puistoon.

Lähi- ja kauempi historia on kaupungissa kaikkialla läsnä, nimenomaan eri puolilta tulevien ihmisten, muuttajien historia. Rondaa ovat hallinneet vuoroin roomalaiset, maurit ja katoliset. Niin kuin niin monessa paikassa Espanjassa, useiden kulttuuripiirien läsnäolon ja vuorovaikutuksen aistii kaikkialla. Rakennuksissa tyylisuunnat ottavat vaikutteita toisistaan, moskeijoita on muutettu kirkoiksi, ruoassa on aavistus itää. Arabialaisten kylpylöiden raunioita on monissa paikoissa, voittoisat valloittajat ottivat vuoroin vihollistensa rakentamat linnoitukset omaan käyttöönsä.
Ronda on korkealla vuoristossa, lähes 1000 metriä merenpinnasta, ja siellä puhaltaa hyytävä tuuli. Kylmän väreitä aiheuttaa myös vaikuttava El Tajon rotko, joka halkaisee kaupungin kahtia. Osien välillä kulkee kaksi siltaa, 1700-luvulla rakennettu Uusi silta ja1600-luvun alkupuolelta peräisin oleva vanha silta. Jälkimmäistä on arveltu uudelleen rakennetuksi roomalaissillaksi, vaikka toisten mielestä se on maurilaista alkuperää. Vaikuttavia ne ovat molemmat.
Arkkitehtuuria
Rondan rakennuksissa yhdistyvät itäiset ja läntiset vaikutteet.

Rondassa yhdistyvät kiehtovalla tavalla kansainvälisyys – sekä historiallinen liikkuminen ja vanhojen kulttuurien kosketus että nykyaikainen turismi – ja jollakin tavalla sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt vuoristokylän tunnelma. Tai ehkä se on vain mielikuvitukseni, joka romantisoi Rondan jylhän kauneuden ja saa mieltämään sen kaukaisena paikkana, josta lähteminen jo ”alas” Málagaan, saati Madridiin, on menneinä vuosikymmeninä väistämättä tarkoittanut pitkää eroa perheestä.
Rondan maisemat piirtyvät verkkokalvoilleni moneksi päiväksi paluun jälkeen. Voi olla, että en koskaan palaa tuohon upeaan kaupunkiin. Lähtemättömän vaikutuksen se teki minuunkin, turistiin. Mitä mahtavat ajatella Rondassa syntyneet ja sieltä työn perässä pois lähteneet?

Valkoinen kylä Andalusian vuoristossa

Mijas Pueblo on yksi Andalusian kuuluista kauniista valkoisista vuoristokylistä. Sen historia ulottuu Rooman valtakunnan aikoihin, ja roomalaisten jälkeen sitä ovat hallinneet gootit, maurit ja katoliset.
Tällä hetkellä vallassa ovat turistit. Heitä palvelevat kylän kuuluisat aasitaksit samoin kuin kymmenet kahvilat ja ravintolat sekä pienet museot ja galleriat. Esimerkkinä voi mainita viehättävän miniatyyrimuseon, jonka tuotot käytetään mielenterveystyöhön.
Kylän valkoiset talot Myyntikojuissa on tarjolla kaikenlaisia houkutuksia, ennen kaikkea nahkatuotteita, koriste-esineitä, mausteita ja saippuaa.
Matkailijoita kuljetetaan pitkin jyrkkiä mutkaisia teitä pittoreskiin vuoristokylään bussilasteittain. Heitä parveilee kaikkialla ihastelemassa ja kuvaamassa kapeita maurilaiskujia ja upeita näkymiä alas Aurinkorannikon hotellikeskittymiin ja sinisenä siintävälle Välimerelle. Kirkkaina päivinä korkealta näkee Afrikan rannikolle.
Suomalaisia matkaajia on täällä huomattavasti vähemmän kuin Mijas Costan ja Fuengirolan turistirannoilla. Enemmän näkyy japanilaisia ja amerikkalaisia.
Kaikkialla on siistiä, puhdasta ja hyvinhoidettua. Vaurasta. Turistit ovat tuoneet rahansa vuoristokylään, joka selvästi elää matkailusta.

Mijas, Andalucia

Auringon laskiessa vuorten taakse idyllinen kylä hiljenee.

Kauppa täynnä suomalaisia tuotteita

Los Pacosin keskusaukiolla lukee valkoisessa kyltissä isoin sinisin kirjaimin KAUPPA. Kyltin alareunassa: International food. Tuotemerkit ovat kuitenkin tuttuja lähinnä suomalaisele: Valio, Panda, Vaasan, Koskenkorva, Taffel, Elovena. HK:n sininen.

Menemme sisään ja mumisemme tavalliset !Hola, Buenos Dias! Kuuntelen korva tarkkana vastausta – olisiko mahdollista että myyjä olisi suomalainen? Kyllä hän taitaa kuitenkin olla paikallinen. Kun silmäni tottuvat kaupan valoon kirkkaan auringonpaisteen jälkeen, häkellyn: hyllyt notkuvat kaurahiutaleita, sinappeja, silliä, hunajaa. Suomalaisia kahvimerkkejä, pussikeittoja, perunamuusijauhetta. Pakastealtaasta löytyy lakkaa ja karpaloa. Suklaahyllyllä tuttu sininen levy julistaa: ”Pieni pala Suomea.” Suomi 100 -logokin on laitettu levyn kuoripaperiin.

Suklaalevy Huudahtelemme innostuneesti lasten kanssa. Yli kuukausi ilman salmiakkia saa minut tunteelliseksi sitä jälleen kohdatessani, ja lapsista on jännää nähdä mitä tahansa tuttuja tuotteita. Myyjä naureskelee hyväntahtoisesti, on ehkä tottunut muidenkin suomalaisten vastaavaan intoon. Kysyn, puhuuko myyjä englantia. ”Yes, mutta en suomea”, hän sanoo nauraen. Kysyn englanniksi, saanko ottaa kuvia. ”Totta kai”, vastaa myyjä. Entä haastatella? ”Totta kai!”
Ryhdymme rupattelemaan. Myyjä, Alberto Nogueras, kertoo, että pitää Kauppaa veljensä kanssa. Myös viereisen liikehuoneiston kiinteistönvälitystoimisto on heidän.

Alberto Nogueras, Suomi-kauppa, Los Pacos, Fuengirola
Alberto Nogueras myy suomalaisille mieluisia tuotteita kaupassaan Los Pacosissa.

Kauppa on ollut pystyssä kuusi vuotta. Kun Granadasta 12 vuotta sitten Fuengirolaan muuttaneet veljekset aloittivat sen pyörittämisen, myynnissä oli laajemminkin kansainvälisiä tuotteita – siihen kaupan kylttikin viittaa. Sittemmin valikoima on keskittynyt skandinaavisiin tavaroihin. Myös tanskalaisia ja ruotsalaisia elintarvikkeita löytyy, mutta enimmäkseen tarjolla on suomalaismerkkejä.

”Kaikki tuotteemme tulevat Pohjoismaista. Paitsi viini. Viini on espanjalaista”, Alberto toteaa pilke silmäkulmassa. Kysyn, onko Alberto maistanut suomalaisia viinejä. ”Ei”, hän vastaa kohteliaasti ja jatkaa sitten, että Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi heillä kyllä oli viime vuonna myynnissä kuohuviiniä, ja sitä meni kuulemma ihan hyvin kaupaksikin. Sen enempää hän ei ryhdy maiden viinikulttuureja vertailemaan. Kaupan alkoholivalikoimiin kuuluu paikallisten viinien lisäksi suomalaisia klassikoita, kossua ja lonkeroa.

Suomi-kauppa, Los Pacos, Fuengirola
Kaupan hyllyillä on paljon tuttuja tuotteita.

Juttelemme niitä näitä Los Pacosista ja vähän matkailustakin. Alberto suosittelee meille Granadaa, mutta myös Sevillaa ja Cordobaa. Ylistämme yhdessä Andalucian pienempiä, kauneudestaan kuuluisia kyliä eli Mijas Puebloa (ks. esim. tästä), jonka lähellä asumme, ja Rondaa (ks. lisää tästä), jossa olimme sattumoisin käyneet juuri edellisenä viikonloppuna. Alberto kysyy, olenko ollut aiemmin Costa del Solilla. Kerron että joskus hamassa nuoruudessa kyllä, mutta että viimeksi olin syksyllä Barcelonassa, ja että siellä liehuivat joillakin parvekkeilla Katalonian liput ja toisilla Espanjan. (Ks. Katalonian itsenäisyyspyrkimyksistä esim. tästä.) Alberto mainitsee kohteliaasti: ”Espanjalla ja Katalonialla on nyt hieman kireät välit, varmaan tiedättekin” – ja lopettaa hankalan aiheen käsittelyn toteamalla, että Barcelona on kaunis ja kansainvälinen kaupunki.

Kauppa menestyy kaikesta päätellen hyvin. Tila on valoisa ja avara, hyllyt notkuvat tavaraa, kaikki on siistiä ja hyvässä järjestyksessä. Alberto kertoo, että alku meni harjoitellessa, mutta nyt kauppa käy kyllä. ”Suomalaiset ostavat täältä, vaikka me kaupan omistajat olemme espanjalaisia, kun kyse on pienemmistä ostoksista.” Kiinteistönvälitysbisneksessä en sijaan on takkuisempaa. Alberto palaa pariinkin otteeseen vuosien takaiseen kriisiin (ks. esim. täältä ja täältä ) ja arvelee, että suomalaisten on ehkä hankalampi luottaa espanjalaiseen kiinteistönvälittäjään kuin sekatavarakauppiaaseen. Yhteisen kielen puute ei haittaa, kun hoidetaan päivittäisiä ostoksia, mutta isommissa hankinnoissa, kuten asuntokaupoissa, koetaan ehkä luotettavammaksi se, että on yhteinen kieli, hän arvelee.

Lapset ovat meidän jutustellessamme keränneet pussikaupalla karkkeja ostoskoriin. Samalla kun ryhdyn maksamaan, kiittelen Albertoa hänen ajastaan ja kerron, että lähetän linkin hänelle, kun tämä teksti julkaistaan. Alberto kysyy siinä samassa, sopiiko että hän laittaa sen Facebook-sivulleen. Vastaan puolestani ”Totta kai!” tyytyväisenä siitä, että tästä haastattelutuokiosta oli näin meille molemmille iloa.
Maksamme ostokset. Kaupan päälle Alberto ojentaa lapsille salmiakkitikkarit. Hän taitaa huomata kaihoisan katseeni, sillä hän kysyy naureskellen: ”Ai tykkäävätkö aikuisetkin näistä?” ”!Sí, sí!” saan hihkaistua, ja niinpä myös me aikuiset saimme omat salmiakkitikkarit.

 

LÄHTEET

Verotuloissa roima pudotus. Espanja.com 5.4.2013, http://espanja.com/uusimmat/verotuloissa-roima-pudotus/ , luettu 6.2.2018.

Espanjan kiinteistökuplan opetukset. Sitra 1.2.2017, https://www.sitra.fi/artikkelit/asuntojen-ja-kaupunkitilojen-uudella-suunnittelulla-kohti-parempaa-toimeentuloa-espanjan-kiinteistokuplan-opetukset/, luettu 6.2.2018.
Katalonia julistautunee itsenäiseksi – mitä se merkitsee? Yle 4.10.2017. https://yle.fi/uutiset/3-9863781, luettu 6.2.2018.

Los Pacos – suomalaiskeskittymä Aurinkorannikolla

Espanjan Andalusiassa, pohjoismaalaisten turistien suosimalla Aurinkorannikolla, Fuengirolan kaupungissa, sijaitsee tuhansien suomalaisten kansoittama asuinalue Los Pacos (ks. esim. Wikipedia). Sinne kävellessä näkee keskellä aika tyypillistä espanjalaista kaupunkia monia merkkejä suomalaisista. Kauniin espanjalaistyylisin kaakelein vuoratulla terassilla on tuulettumassa supisuomalainen risumatto. Rakennuksilla on suomalaisia nimiä: Casa Mari, Edificio Marja-Liisa.

Los Pacosin laitakaupungin aamupäivän uneliasta tunnelmaa rikkovat vain kovat, mutta lyhyet tuulenpuuskat. Autioilla kaduilla ei juuri väkeä näy, vain keski-ikäinen rouva kiirehtimässä ehkä bussille ja pohjoismaalaisen näköinen pariskunta pyörällisine kärryineen ostoksille menossa. Noustessamme kaupungin lounaislaidalla kukkulalle maisemia katsomaan lähitalojen lukuisat koirat aloittavat kovaäänisen konsertin. Säikymme joka puolelta kuuluvaa vihaista haukuntaa, vaikka vahtikoirat ovat onneksemme lukittujen takorautaporttien takana. Pyörätuolissa istuva valkohapsinen rouva, uskoakseni paikallinen, katselee meitä kolmannen kerroksen asunnostaan avoimien parvekkeenovien takaa ja nauraa. Taisimme tarjota hilpeän hetken ehkä muuten tapahtumaköyhään päivään.

Avenida de Finlandia, Los Pacos, Fuengirola
Los Pacosissa on Suomen katu.

Laskeudumme keskusaukiolle, josta bongailemme suomenkielisiä kylttejä: ”Panadería – Bakery – Leipomo”, ”Grilli Lihaa”, ”Ravintola” – Juhlapalvelua”, ”Keittiö on auki koko päivän”, ”Ilmastointi sikareille”. Löydämme kaupan nimeltä Kauppa. Sen hyllyt notkuvat suomalaisia tuotteita: salmiakkia, kaurahiutaleita, hernekeittoa, lenkkimakkaraa. Lapset haluavat karkkipäivän karkkinsa jo nyt. Eivät he ole joutuneet olemaan ilman karkkia tähänkään asti, mutta espanjalaisnamien uutuudenviehätyksen haihduttua tutut ja turvalliset merkit kiinnostavat. Ostamme myös suomalaista suodatinkahvia, vaikka olemme aikoinamme nuoruuden ylemmyydentunteessamme suhtautuneet naureskellen turisteihin, jotka tuovat ulkomaanmatkalle omat kahvit mukanaan. Myyjän kanssa on mukava asioida: hän rupattelee mielellään niitä näitä ja puhuu hyvää englantia ja vähän suomeakin. (Lue juttutuokiostamme tästä.)

Avenida de Finlandia, Los Pacos, Fuengirola
Los Pacosin kaduilla näkee suomen kieltä.

Ilma on aurinkoinen, mutta talvinen kirpeys on saanut paikalliset pukeutumaan kevyttoppatakkeihin. Turistitkaan eivät tänään kulje t-paidassa ja shortseissa. Kuljeskelemme Los Pacosin katuja ja päädymme Suomalaisen koulun lukiolaisten kahvilaan. Sieltä saamme viimein runebergintorttuja eilisen Runebergin päivän (5.2.) kunniaksi – itse emme voineet niitä leipoa, kun emme löytäneet kaupasta tomusokeria kuorrutukseen. Ostamme neljä torttua ja jatkamme tutustumista Los Pacosiin, Fuengirolan suomalaisimpaan kaupunginosaan.

Suomalainen koulu Fuengirola

About ethnography

The conceptual innovation of oikoethnography is a new kind of ethnography, drawing from autoethnography (Ellis 2004) and collective biography (Gonick et al. 2011), highlighting the intersubjectivity of experiences. In oikoethnographical method, the emphasis is on the multi-sited experiences that the applicant and her family expose themselves to during months of fieldwork in various destinations. In this communal form of autoethnography, “household ethnography”, the researcher and her family will record and reflect their experiences as temporary migrants or visitors in various counties and locations. The aim is neither to produce an omniscient description of the experiences of mobility, nor to claim that their limited experiences could in any way be generalisable or even comparable with the experiences of emigrants or refugees, but to emphasise the intersectional, intersubjective, situated, partial knowledges (Haraway 1988) and contextual experiences on mobilities, here from the perspective of a middle-class white family with two school-aged children, encouraged to “international mobility” by the support and requirements of the academic funding system. (From my unpublished research plan, Saresma 2015.)

Etnografiasta

Etnografia on erityisesti antropologien kehittämä ja käyttämä tieteellisen tutkimuksen tekemisen tapa, jossa tutkija havainnoi ja kuvaa jonkin ihmisryhmän tapoja, toimintaa ja tulkintoja pyrkien ymmärtämään niitä mahdollisimman syvällisesti. (Ks. lisää esim. täältä ja täältä.)

Viime vuosikymmeninä yhä suositummaksi on tullut autoetnografia, jossa tutkija kääntyy ikään kuin sisään päin ja alkaa tarkastella ympäristön sijaan itseään, ottaa siis itsensä tutkimuskohteeksi.

Omassa tutkimuksessani minua kiinnostavat suhteet, joissa ihmiset elävät ja myös ne suhdeverkostot, joita syntyy tutkimukseen osallistuvien välillä. Koska olen kiinnostunut muuttajista ja heidän kokemuksistaan, minua kiinnostaa myös se, mitä tapahtuu, kun koko perheeni (kreikan sana oikos = kotitalous) muuttaa kanssani: miten perheenjäsenet kokevat muuttamisen ja miten paikanvaihdokset vaikuttavat meidän välisiimme suhteisiin ja laajemminkin näkemyksiimme ja kokemuksiimme.

Kyse ei ole vain minusta ja minun perheestäni ja meidän kokemuksistamme ulkomailla, sillä pääpaino on muuttajien arkisen elämän havainnoinnissa ja heidän kertomissaan kokemuksissa. Kohdistamalla tutkijan katseeni omaan perheeseeni ja ottamalla perheenjäsenet tutkimukseni ”informanteiksi” pyrin tuomaan esille elämän, muuttamisen ja myös tutkimuksen suhteisuutta ja sitä kautta haastamaan yksilöllistä havainnoijaa korostavaa etnografiaa.

Riikka Ala-Hakula: Lempipaikka

Lempipaikka-ryhmä on yhteisötaiteellinen kirjoittajaryhmä, joka on suunnattu Jyväskylään muuttaneille ulkomaalaisille, joilla ei ole Suomen kansallisuutta. Ryhmässä käydään valokuvausretkillä kaupungissa, joiden pohjalta kirjoitetaan omista lempipaikoista. Tavoitteena on kaupunkiin tutustuminen ja omien ajatuksien ilmaiseminen luovasti valokuvauksen ja kirjoittamisen keinoin.

Osallistujat valokuvaavat paikkoja, joihin he kokevat kuuluvansa ja kirjoittavat niiden merkityksestä suomeksi ja omalla äidinkielellään. Ryhmä on suunnattu kaikenikäisille ja se on avoin, eli uusia osallistuja saa tulla mukaan tapaamisiin myös ryhmän alkamisen jälkeen.

Riikka Ala-Hakula
Riikka Ala-Hakula
Ryhmä toteutettiin keväällä 2017 yhteistyössä Jyväskylän kaupunginkirjaston ja Jyväskylän yliopiston Musiikin, taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tutkijan Tuija Saresman ja hänen tutkimushankkeensa Intersecting Mobilities kanssa. Ryhmiä ja koulutuksia vedettiin vuonna 2017 Jyväskylän kaupunginkirjastolla, Jyväskylän yliopistolla, Salmirannan vastaanottokeskuksessa ja Monikulttuurikeskus Gloriassa. Osallistujina oli turvapaikanhakijoita, pakolaisia, opiskelijoita ja työn perässä Jyväskylään muuttaneita ihmisiä.

Ryhmistä kootaan tarinoita ja valokuvia Intersecting Mobilities-hankkeen blogiin. Vuoden 2017 ryhmässä nousi esiin, että erityisesti vanhassa kotimaassa asuvat läheiset kokivat tärkeäksi sen, että Suomeen lähteneen perheenjäsenen tai ystävän kokemuksiin Jyväskylästä pääsi tutustumaan hänen tekstiensä ja valokuviensa kautta nettisivun kautta.

Meritiellä Helsingistä Tallinnaan kulkee tuhansia turisteja ja työmatkalaisia

Helsingin Länsisataman uusi uljas Terminaali 2 on modernin mobiilin ajan symboli. Vuonna 2017 avatun terminaalin tarkoitus on tarjota ”sujuvaa matkantekoa vuosittain miljoonille matkailijoille” ja Port of Helsinki -sivustolla todetaankin “Helsingin ja Tallinnan muodostaman ”kaksoiskaupungin” välisen laivareitin olevan yksi maailman vilkkaimmista”. (Ks. juttu satama-alueen kehittämisestä tästä.)

Terminaali symboloi yhä mobiilimmaksi käyvää ja ylirajaista maailmaa: Virosta käy Suomessa töissä paljon ihmisiä, monet heistä rakennusmiehiä. Pendelöinti on tuonut lukuisille virolaisille paremman toimeentulon. Raha ei kuitenkaan ole ainoa syy, vaan myös arvostus suomalaisten työnantajien taholta, kertoivat monet Keiu Telven tutkimukseen (2015) osallistuneet virolaiset työmiehet.

Telve muistuttaa, että yli rajojen ulottuvalla työmatkalla on myös vakavia seurauksia Viron valtiolle. Kokonaiset alueet ovat saattaneet tyhjetä nuorista miehistä, jotka eivät vielä ole ehtineet perustaa perhettä. Kansantaloudelle on huono asia, jos juuri aktiivisimmat ikäryhmät ja erityisesti nuoret miehet jättävät kotimaansa paremman elannon toivossa. (Ks. uutinen tutkimuksesta tästä.)

Pikkulapsi polkupyärän kanssa.
Nuori matkustaja ei tylsisty terminaalissakaan.

Työpaikkamatkailu on tullut vahvasti turismin rinnalle, sen näkee heinäkuisena päivänä vielä uljaana uutuuttaan kiiltelevässä Terminaali 2:ssa. Toki turistejakin on, eläkeläisjoukkoja, pariskuntia, lapsiperheitä Suomesta,mutta matkaajia ulkonäöstä ja kielestä päätellen myös eteläisemmästä Euroopasta, USA:sta ja Japanista.

Me neljä olemme kai enimmäkseen turisteja, vaikka toisaalta myös matkalla kenttätöihin Tarttoon. Menemme terminaaliin hyvissä ajoin ennen lauttamme lähtöä, joten ehdimme katsella terassilta laivan ruumaan matelevia pitkiä autojonoja.

Suomenlahti, Helsinki, Tallinna, merimatka, laiva, autolautta
Autojonot matelevat Tallinnan lauttaan Helsingin Länsisatamassa.

Itse hikoilemme isojen matkalaukkujen kanssa: aiomme viettää Tartossa yli kaksi viikkoa, ja nelihenkinen perhe tarvitsee tavaraa, vaikka yritämme matkustaa mahdollisimman kevyesti. Olemme siihen periaatteessa harjaantuneet, sillä meillä ei ole autoa, ja matkustamme julkisilla kulkuneuvoilla kaikkialle – mökille, sukulaisten ja ystävien luo, lomamatkoille ja minne tahansa. Tämä jaksaa herättää ihmetystä autoilevissa ystävissämme.

Laivalla risteilyturistit ja pendelöijät erottuvat selvästi. Ensin mainitut ihastelevat itse laivaa, mutta myös ohi lipuvia maisemia: Pihlajasaari, Suomenlinna, saariston luodot ovatkin kauneimmillaan kesäisessä auringonpaisteessa. Työmatkalaiset istuvat pitkästyneen näköisinä puhelimiaan selaten. Heille kai maisemat ovat liiankin tuttuja.

Maissa ihmisten varallisuus, lähtöpaikka ja määränpää vaikuttavat siihen, miten he ovat ja miten heihin suhtaudutaan. Laivalla kaikki – rakennusmiehet, bisnesnaiset ja -miehet, turistit – kuluttavat aikaansa miten parhaiten taitavat. Odottavat.

Laivan buffet-ravintolassa kohtaavat työmatkalaiset ja turistit. Ravintolassa viereemme sattuneet virolaiset, puheesta päätellen rekkamiehet, valikoivat asiantuntevasti ja määrätietoisesti tiettyjä ruokia noutopöydästä, syövät nopeasti eivätkä juuri keskenään keskustele, ja poistuvat ravintolasta pian, saatuaan vatsansa täyteen. Toisella puolella istuvat amerikkalaiset turistit ihastelevat saaristoa ja merta kovaan ääneen, kertovat muista matkoistaan toinen toistaan innokkaammin ja syövät hitaammin.

Kun laiva parin tunnin matkan jälkeen saapuu satamaan, matkustajien väliset erot tulevat näkyvämmiksi. Turisteilla on aikaa taivastella Tallinnan kaunista vanhaa kaupunkia, työmatkalaiset kiirehtivät koteihinsa tai toimistoihinsa. Me pakkaudumme kamoinemme taksiin ja kohti rautatieasemaa, josta matkamme jatkuu alavien maiden läpi Tarttoon.

Lähteet:

Helsingin satama Euroopan matkustajasatamien kärkeen. Port of Helsinki, 17.1.2018. http://www.portofhelsinki.fi/helsingin-satama/ajankohtaista/uutiset/helsingin-satama-euroopan-matkustajasatamien-karkeen, luettu 7.2.2018.

Länsisataman kehittäminen. Port of Helsinki. http://www.portofhelsinki.fi/uudistamme-satamaa/lansisataman-kehittaminen, luettu heinäkuussa 2017.

Tutkimus: Virolaiset eivät tule Suomeen töihin vain rahan takia.Yle 28.1.2015. (https://yle.fi/uutiset/3-7766064, luettu heinäkuussa 2017.

Tevle, Keiu (2015) Qualitative Approach to Work Migration: A Case Study of Estonian Male Commuters in Finland”. Pro grady thesis, University of Tartu, Estonia.

Welcome

My name is Tuija and I am the admin of this web site, which is a part of a Kone foundation funded research project “Intersecting Mobilities – Narratives of Migration and Belonging”. In the project, I study the experiences of mobile people and the reasons for moving and mobile life style.

Why do people move? What makes them feel at home? What does make them uncomfortable in new places? Where do people belong? What about the emotions mobile people experience? What about the experiences and feelings of those who do not want to or cannot move?

I ponder these questions also through my own experiences. As an ethnographer, I do fieldwork in several countries (Estonia, Spain, the Netherlands). My family – my husband Sami, daughter Iiris and son Aatos – accompany me on these field trips. They have agreed to share their feelings and experiences about being on the move. This broadened ethnographic (self-)observing I call oikoethnography (SEE… LINK).

On this web site, life stories of the people I have interviewed are published. In addition to the narratives written by me, also autobiographical fragments written by volunteers and photographs the participants of this study are published with their permission. Every now and then, also the experiences of our family about living abroad temporarily are published here. I hope you enjoy reading these life stories!

What is more, I welcome you to contribute and to share your own life story! Send me your life story, an autobiographical fragment, a memory, a picture, or contact me with e-mail tuija.saresma(at)jyu.fi so we can arrange an interview (face to face, via Skype or via e-mail).

All stories matter! Thanks in advance for sharing yours!

Özgür Kurt: ”Istuminen ja juominen, miellyttävä elämä”

Täällä [Toivolan vanhalla pihalla] on tuolit ja kupit pöydän ympärillä. Sä voit istua ja juoda kupillisen kuumaa kahvia tai teetä, se on tosi kodikasta. Sä voit rentoutua ja ajatella tai ei ajatella, kuunnella musiikkia, lukea, tai vaikka keskustella, jos sinulla on hyvää seuraa…

Turkissa, kun mä asuin omassa kodissa, minulla oli tapana istua sohvalle ja pelata PlayStationia ja juoda paljon teetä. Nyt, mä asun pikkuruisessa huoneessa ja se on ehkä liian pragmaattinen.

 

Nguyen Ngoc Duy Khoan lempipaikka: koti Suomessa

Olen ollut Suomessa noin 2 vuotta. Tykkään suomalaisista rakennuksista. Syy on, että se on yksinkertaista. Myös on mukavaa istua sisällä ja juuri nauttia kahvia aamulla. Minulle koti Suomessa tarkoittaa sellaista pientä paikkaa, eli pinkki oma koti. Ulkona on kukkia keväällä, tosi hienoa pihaa. Elämä täällä on rauhallista.

Olen kotoisin Vietnamista, jossa sää on trooppista. Kaikki on aktiivisempaa. Kadulla on paljon moottoripyöriä. Joten elämä kotimaassa on hyvin erilaista kuin Suomessa. Vietnamissa juomme kahvia kahvilla, ei usein kotona.

Toinen syy on, että Suomessa on 4 vuodenaikaa, kun taas Vietnamissa on vain 2 vuodenaikaa (kuuma ja sadeaika). Pidän erityisesti siitä, että istumme kotona ja juomme talviteetä kun ulkona sataa lunta. Kylmää ulkona mutta lämmintä sisällä.

Jinyoung CHOI: My memories in Canada

I have lived in Vancouver, Canada for three years in elementary school (grade 5 to 7). My whole family, including my father, mother, older sister, and younger brother, all went, after a decision made by my father. He wanted to let my sister, brother and I learn English in a natural environment. The memories of my life in Canada are blurry, yet I still remember them to be so happy, although I know that there must have been some bad ones.

We first lived in a nice house with a garden, garage, and friendly neighbors. I remember playing around in the garden, eating delicious food that my mom made, and most importantly, learning English from my neighbor, whose name I still remember. She read my free writing and my sister’s essays, and corrected them. I also remember that a park with a tennis court was close by, so I could play tennis with my father.

During those first years, I do not remember much about elementary school. I know that I had been put in ESL (English as a Second Language) classes, since I could speak good English. But I could adapt well, and I even took some grade 7 classes for subjects such as math and science. Two things that stand out from the small memories that I have from that time are: Halloween trick-or-treating, and the astronomy classes where I learned many constellations. I can still identify a lot of the constellations, thanks to those grade 7 classes that I had when I was grade 6.

Then I moved to a Christian school for my 7th grade. I just remember that the kids in the new school were much nicer. It was there that I learned a lot of extracurricular activities, such as playing the guitar, singing in a choir, hip-hop dancing, and so on. I remember it to be a fun time. It was also when we moved out of the house and into an apartment, which was cheaper. One (unfortunate) memory, which is almost a trauma to me now, is the time I got trapped in the elevator of the apartment one day. It is an experience that is too scary to forget.

So even if I reflect on all the bad memories that I had, it does not make my time in Canada any worse, because I also remember the greatest moments that I had. One of the greatest moments, even until now, was the time when my family went on a trip to the U.S. We stopped for about 5 or 10 minutes one night in a dark highway, and I leaned back on the car to see millions of stars in the sky. I remember feeling small but infinite, overwhelmed, and so happy. All these little and big memories make up my great time in Canada.

Jinyoung CHOIn Lempipaikka: Viveca

Tämä kulma Vivecan edessä on kotoinen minulle, koska mä näen tämän näyn lähes päivittäin nykyään. Siellä oli myös lunta muutama päivä sitten, mikä teki kodikkaan tunnelman. Minulla on tosi paljon kursseja Vivecassa, ja Vivecan vieressä on Hipposhalli ja Monitoimitalo. Minä tykkään molemmista urheilukentistä, ja menen sinne usein koska pelaan ja rakastan paljon urheilua. Siis, tuntuu että kuulun tähän kuvaan.

Koreassa on myös eräs kodikas paikka kampuksella, samoin kuten tässä kuvassa. Minun Korean yliopistoni kampus oli kaunis, siellä on paljon kukkia ja rakennuksia. Oli helppo tuntea olonsa kotoiseksi koska kotini oli aivan kampuksen edessä. Kävely tuttua polkua ja katselu tutuista näkökulmista joka päivä tekevät paikasta mukavan. Se on samanlaisia molemmissa paikoissa. Mutta Koreassa ei ole paljon lunta. 😊

Tervetuloa!

Hei! Olen Tuija ja tämän sivuston ylläpitäjä. Sivusto liittyy Koneen säätiön rahoittamaan tutkimushankkeeseeni ”Risteävät liikkuvuudet – Kulkemisen ja kuulumisen kertomukset”. Minua kiinnostavat muuttamaan houkuttelevat tai pakottavat syyt sekä liikkuvien ihmisten kokemukset ja niiden samankaltaisuudet ja erot.

Miksi ihmiset muuttavat maasta toiseen? Mikä saa heidät tuntemaan olonsa kotoiseksi? Mikä ehkä vieraaksi? Minne he kokevat kuuluvansa? Mistä he mahdollisesti jäävät ulkopuolelle? Mitä tunteita muuttaminen ylimalkaan aiheuttaa? Mitä ajattelevat ja tuntevat he, jotka eivät voi tai halua muuttaa?

Mietin näitä samoja kysymyksiä myös oman elämäni kautta. Muuttoliikkeen tutkijana ja etnografina teen kenttätöitä Virossa, Espanjassa ja Alankomaissa. Näillä reissuilla mukana on perheeni, johon kuuluu mieheni Samin lisäksi teini-ikäinen Iiris ja alakoululainen Aatos. He ovat lupautuneet kertomaan minulle havainnoistaan ja kokemuksistaan ja olemaan tällä tavalla kanssatutkijoitani. Kutsun tätä yhdessä tutkimista oikoetnografiaksi.

Näiltä sivuilta löydät haastattelemieni ihmisten elämäntarinoita, ihmisten itsensä kirjoittamia elämäkertoja tai lyhyempiä tekstejä ja kuvia. Täällä julkaisen myös minun, mieheni ja lasteni kokemuksia ja huomioita väliaikaisesta ulkomailla asumisesta. Toivon että viihdyt muuttajien kertomusten parissa!

Olet myös erittäin tervetullut kertomaan omista kokemuksistasi. Ota yhteyttä tuija.saresma(at)jyu.fi ja lähetä oma elämäntarinasi, kirjoittamasi tiettyyn paikkaan liittyvä episodi ja/tai valokuva muuttajan tai matkailijan kokemuksistasi tai jostakin paikasta, joka on sinulle merkityksellinen. Tai sovitaan haastattelu, joka voidaan toteuttaa myös Skypeitse tai sähköpostitse.

Kaikki kertomukset ja kuvat, jokaisen kokemukset ovat tärkeitä. Kiitos jo etukäteen, jos jaat omasi!